Eilen viimein rohkaistuin lenkille, kun pystyin jo käyttämään muitakin kenkiä kuin ballerinoja ja crockseja tuon rakon takia. Nyt jo parin viikon ajan lenkillä käynti on ollut aika tuskaista, koska huolimatta siitä mihin aikaan olen syönyt, minulla alkaa jossain, yleensä aika alkuvaiheessa, pistämään ja myös maha menee lähes joka lenkillä sekaisin. Tämä on ehkä hieman syönyt intoa lähteä juoksentelemaan, mutta lauantain kävelylenkkikokemuksen jälkeen käveleminenkin kiinnostaa kuin kilo lapasia.
Huomasin jo lähtiessä, että sykkeet olivat melko korkealla eli satasen pinnassa, vaikka olin vasta laittanut vaatteet päälle. Maanantaina minulle sattui kämmi, jonka takia menetin tukun rahaa ja oli/en siitä aika paskana, joten stressi ja ketutus luultavasti näkyvät tuossa sykkeessäkin. Lenkin ensimmäiset 50 minuuttia olivatkin taistelua sykkeen kohoamista vastaan. Koetin hiipiä niin hiljaa kuin mahdollista eli huomattavasti hitaammin kuin kävelisin ja syke vain hakkaa 160.
Tosiaan melkein tunnin tätä tahkottuani menetin yhtäkkiä hermoni ja ajattelin, että jos kerta syke haluaa nousta, niin nouskoon sitten! Ja näin ollen päätin ex tempore vetää lenkin loppuun pienen intervallin. Aloitin noin 350 metrin pyrähdyksellä, jolloin juoksin lähes täysillä. Sitten "palauttelin" pari sataa metriä. "Palauttelin" sen takia lainausmerkeissä, kun eihän tuo syke tuossa ajassa oikein ehtinyt tippua minnekään. Sitten taas 200 metriä täysillä. Tämän jälkeen siirryin jo kävelemään noin 400 metriä ja taas 200 metrin spurtti. Ja nousihan se syke! Loppumatkan (n. kilometri) kävelin kotiin.
Olo oli jotenkin nuutunut koko alkulenkin, mutta tuo spurttailu jotenkin irrotti ainakin endorfiineja ja kotona olinkin sitten hyvin aktiivinen. Tiedän kyllä, että oli kropalle aika kova rasitus vetää tuo intervalli ja kehoahan pitäisi kuunnella, eikä vaatia siltä liikaa, mutta jotenkin vain sain tarpeekseni siitä hissuttelusta. Toivottavasti nyt on seuraava lenkki sykkeiden suhteen siedettävämpi. Yleensähän tuo intervallailu helpottaa niiden peruslenkkien vetämistä, kun kunto joutuu sopeutumaan noihin piikkeihin.
Ps: Paino oli tänä aamuna 64,5 kg! Luultavasti kiitos tuon rankan lenkin. :)
Huomasin jo lähtiessä, että sykkeet olivat melko korkealla eli satasen pinnassa, vaikka olin vasta laittanut vaatteet päälle. Maanantaina minulle sattui kämmi, jonka takia menetin tukun rahaa ja oli/en siitä aika paskana, joten stressi ja ketutus luultavasti näkyvät tuossa sykkeessäkin. Lenkin ensimmäiset 50 minuuttia olivatkin taistelua sykkeen kohoamista vastaan. Koetin hiipiä niin hiljaa kuin mahdollista eli huomattavasti hitaammin kuin kävelisin ja syke vain hakkaa 160.
Tosiaan melkein tunnin tätä tahkottuani menetin yhtäkkiä hermoni ja ajattelin, että jos kerta syke haluaa nousta, niin nouskoon sitten! Ja näin ollen päätin ex tempore vetää lenkin loppuun pienen intervallin. Aloitin noin 350 metrin pyrähdyksellä, jolloin juoksin lähes täysillä. Sitten "palauttelin" pari sataa metriä. "Palauttelin" sen takia lainausmerkeissä, kun eihän tuo syke tuossa ajassa oikein ehtinyt tippua minnekään. Sitten taas 200 metriä täysillä. Tämän jälkeen siirryin jo kävelemään noin 400 metriä ja taas 200 metrin spurtti. Ja nousihan se syke! Loppumatkan (n. kilometri) kävelin kotiin.
Olo oli jotenkin nuutunut koko alkulenkin, mutta tuo spurttailu jotenkin irrotti ainakin endorfiineja ja kotona olinkin sitten hyvin aktiivinen. Tiedän kyllä, että oli kropalle aika kova rasitus vetää tuo intervalli ja kehoahan pitäisi kuunnella, eikä vaatia siltä liikaa, mutta jotenkin vain sain tarpeekseni siitä hissuttelusta. Toivottavasti nyt on seuraava lenkki sykkeiden suhteen siedettävämpi. Yleensähän tuo intervallailu helpottaa niiden peruslenkkien vetämistä, kun kunto joutuu sopeutumaan noihin piikkeihin.
Ps: Paino oli tänä aamuna 64,5 kg! Luultavasti kiitos tuon rankan lenkin. :)
<3 :)
VastaaPoista