Eka jumppa ja ajatuksia liikunnasta

Hiphei, nyt on salilla käynti startattu. Menimme ystäväni kanssa eilen aamusella selkäjumppaan, josta oli kuulemma hyvä aloittaa tuo ryhmäliikuntatunneilla käyminen, kun ei ole liian raskasta tai vaativaa muutenkaan. Liian vaativaa se ei ollutkaan, mutta kyllä meikäläisen rapakunnolle silti aika haastavaa. Vatsalihakset huusivat hoosiannaa ja valitettavasti myös kaulan lihakset vatsarutistuksissa. Tavoitteeksi voisikin ottaa opetella tekemään vatsarutistukset ihan niillä vatsalihaksilla, eikä kaulalla. :D

Nyt olo on hyvä ja tyytyväinen, mutta ihan täysin positiivinen fiilis tunnista ei jäänyt, vaan jonkinlainen itsetutkiskelu lienee paikallaan. Olen viime päivinä lukenut monista blogeista sekä kanssalaihduttajien että muihin aiheisiin keskittyvien kirjoittajien ajatuksia liikunnasta ja ajattelin nyt itsekin hieman pohdiskella omaa suhdettani siihen. Tämän päivän tunnilla näet välillä oli ihan kyyneleetkin silmissä, kun tunsin itseni niin huonoksi ja surkeaksi. En ole lapsena ollut mitenkään erityisen pyöreä, mutta en kuitenkaan mikään rimpula niin kuin jotkut kavereistani. Yläasteaikoina minulla oli välillä hieman häiriintynyttä käyttäytymistä ruuan suhteen ja painoinkin tuolloin käsittämättömästi 25 kiloa vähemmän kuin nyt, vaikka olin ihan samanpituinen. Silloin ei kyllä sitten ollut mitään tissejäkään. :D Liikunta minulle on sen sijaan ollut aina jonkinasteinen kauhistus. Emme ole mitenkään erityisen liikunnallinen perhe ja lähes kaikki naispuoliset sukalaiseni ovat ylipainoisia. Koulussa tykkäsin kyllä pelata jalkapalloa, vaikka en mikään hyvä siinä ollutkaan ja lisäksi tanssin kansantansseja sekä kävin toisinaan kesällä ratsastamassa. Kuitenkin olin jo tuolloin hyvin epävarma ja muun muassa kieltäydyin täysin ehdottomasti koulun liikuntatunnin telinevoimistelussa pukkihypystä, koska en vain kerta kaikkiaan uskonut kykeneväni siihen ja kun minulla kuitenkin oli kokemusta, millaista elämä on esim. käsi paketissa, niin se ei ainakaan rohkaissut minua yrittämään. Ainoa hyvä puoli oli se, että tapasimme kavereideni kanssa usein kävelylenkin merkeissä ja varsinkin kesäaikaan tuli liikuttua paljon pyörällä, myös 10 kilometrin päässä sijaitsevaan kuntakeskukseen. Salillekin yritin mennä erään salikurssin puitteissa, mutta siellä ohjaaja sanoi jotenkin ilkeästi, että olin liian nuori käymään siellä ja se pahoitti herkän mieleni vuosiksi, enkä uskaltanut edes haaveilla salitreenauksesta.

Opiskeluaikojen alussa kävin pace-tunneilla ja liikuin edelleen paljon pyörällä. Tuo "pakkoliikunta" pyöräilyn ja kävelyn merkeissä onkin varmaan ollut ainoa syy, etten lihonut jo aiemmin. Pelkään autolla ajamista niin paljon, että usein mielummin kävelen vähän pidemmänkin matkan kuin otan auton. Kyllä vain, olen outo. :) Entisessä elämässäni, kun lihoin, niin yritin aloittaa myös salitreenin, mutta asia keskeytyi, kun muutin pois paikkakunnalta. Aloitin saliharrastamisen uudelleen omaohjaajan johdolla ja tuolloin tosiaan sainkin hienoja tuloksia vartalonmuotojen suhteen. Mutta sitten tuo noin vuoden lähes täydellinen liikkumattomuus, joka päättyi tosissaan vasta tänään, kyllä näytti taivaanmerkit painolleni. Motivaatio on nyt kyllä sinäänsä huipussaan, että tuloksia haluaisin saada, mutta työn tekeminen niiden eteen tuntuu välillä aika pelottavalta.

Minua on aina huvittanut, kun ihmiset sanovat, että ei siellä kuntosalilla tai ryhmäliikuntatunneilla kukaan ehdi katsella, mitä muut tekevät, vaan kaikki keskittyvät omaan juttuunsa. Minä itse nimittäin kyllä ehdin seurata erittäin hyvin mitä ympärilläni tapahtuu ja näin ollen minun on tietysti vaikea uskoa, että kukaan muu ei sitä tekisi. Lisäksi sali, jossa aiemmin kävin ole sellaien, että kyllä siellä seurailtiin, mitä muut tekevät ja olisihan se nyt jokseenkin kummallistakin, kun parikymmentä ihmista rehkii samassa pienessä tilassa ja katse ei muka koskaan harhailisi tarkkailemaan muita. Se on tietysti eri asia, että kiinnostaako mun ähinä jalkaprässissä niiden 30 kilon alla ketään, mutta sitähän minä en voi pelkän katseen perusteella tietää. Ja vainoharhaisena ihmisenä tietysti ajattelen, että kyllä ainakin joku mielessään naureskelee, että voi tuotakin heiveröistä pullukkaa, menisi vain syömään sitä suklaata telkkarin ääreen.

Niinpä olin sitten eilenkin koko ajan hirveän tietoinen itsestäni ja muista ihmisistä ympärilläni ja minua hävetti, kun ystäväni on niin hyväkuntoinen ja minä olin ihan hiestä märkä ja naama helotti punaisena ja sitten vielä ympärillä itseäni reilusti vanhemmat rouvat pystyivät tekemään sulavasti liikkeitä, joissa itse meinasin tikahtua. Samalla tajusin myös katkerasti, kuinka pitkä matka minulla on hyvään kuntoon ja siihen, että lihakseni voimistuisivat. Ja sitten tulee vielä se häpeä, että olen kateellinen muille, vaikka oma tilanteeni on ihan omaa aikaansaannostani. Että kyllä sitä yllättävän paljon ehtii ajatella tuossa tunnin jumpan aikana. Ystäväni tietysti lohdutti, että kunto nousee nopeasti, mutta vaikeahan sitä on näin aluksi uskoa.

Onneksi olen jo omalla itsetuntemukseni tiellä siinä pisteessä, että en heti heitä hanskoja naulaan, vaan ilmoitin sitten lähteväni salille myös maanantaina danzation-nimiselle tunnille, jossa häpeä on luultavasti vielä enemmän seurana. Kyseessä on siisn tunti, jonka tunti kuvaus kuuluu seuraavasti:

Tanssitunti maailman rytmeihin ja tanssityyleihin. Tanssimatkan aikana pääset matkustamaan tyylistä toiseen oman kehon liikkeistä nauttien. Tunnin lopussa koreografiaosuus. Uudessa ohjelmassa matkustetaan mm. Broadwaylle New Yorkiin, Manhattanille, Espanjaan, Saksaan ja päädytään Intian Bollywood-tanssiin! Tunti sopii kaikille! Tunti on tasoltaan perustasoa.

Jepjep, häpeää on luvassa koko täyslaidallinen, kun nuo koreografiset tunnit eivät ole ihan mun heiniä. Siis siitäkin huolimatta, että harrastan myös flamencoa (tämän vuoden se tosin on tauolla, kun olin opiskelijavaihdossa), joka on kokemukseni mukaan ehdottomasti vaikein tanssi ja minä nyt kuitenkin olen esim. paritanssia ja salsaa yms. tanssinut pienen ikäni. Mutta uskon, että vain altistamalla itsensä häpeälle siitä voi joskus vapautua. Toki olen ihan innolla aloittamassa tätä liikunuraani, mutta nämä "pienet" henkiset hankaluudet vain hieman häiritsevät intoani. Toiveikkaana kuitenkin jatkan valitsemallani tiellä ja toivon, että se liikuntakärpänen nyt puraisee minua oikein kunnolla ja kohta olenkin jo itse hyppimässä eturivissä hyväkuntoisena ja kiinteänä kaikilla mahdollisilla tunneilla. Sitä odotellessa...

Kuvat, yllättävästi, weheartit

Ps. Lisäsin nyt tuonne sivupalkkiin blogeja, jotka olen havainnut innostaviksi tai muuten vain kivoiksi. Joskin rajasin ne koskemaan vain elämäntapamuutosta, laihdutusta, liikuntaa ja ruokaa. Muuten niitä olisi tullut miljoona. (Minulle) uusista kivoista blogeista saa vinkkailla!