Miten selität tämän?!

Heti toista postausta kehiin. Onhan kaikkien tiedettävä, miten tähän on päädytty. En siis ole painoltani mitenkään hirveän pyöreä, mutta totuus on, että naamasta ja varsinkin tuosta mahan seudulta näkee, että ruoka-aikoina sekä niiden välillä on kyllä oltu jääkaapin välittömässä läheisyydessä. Itsellä on kurja olo ja itsetuntokin tuntuu tästä painosta kärsivän. Huono kunto tuntuu lisäksi väsymyksenä arkipäivässä. Mutta miten tähän on siis tultu?

En ole koskaan ollut mikään megahoikkeliini, niinkuin monet kavereistani, vaan sukurasitteena minulla on tämä persjalkainen, omena-tyyppinen ruho. Teini-iässä olin kyllä paljon laihempi, mutta silloin oli myös havaittavissa jonkinlaista ongelmakäyttäytymistä syömisen suhteen, joten en pidä sen aikaista painoani mitenkään ihanteellisena. Varsinaisesti lihomiskehitykseni alkoi tuossa viime vuosikymmenen puolivälissä, kun migreenini äityi aivan hurjaksi. Migreeni on vaivannut minua aina ja kouluaikoina se oli jokaviikkoinen riesa, mutta silloin se ei niin haitannut, kun asuin kuitenkin vanhempieni kanssa, eikä tarvinnut huolehtia ruuanlaitosta, siivoamisesta ja sen sellaisesta ja koulustakin saattoi lähteä kesken päivän kotiin, jos oikein särki. Työ- ja opiskeluelämä osoittautui kuitenkin todella nopeasti aivan sietämättömäksi yhdistelmäksi migreenin kanssa. Stressi pahensi migreeniä ja lopulta oltiinkin siinä ah niin ihanassa tilassa, että koko ajan oli migreenikohtaus joko tulossa, päällä tai menossa. Särkylääkkeitä kului rekkakuormittain ja varmaankin sisuskalut huusivat hoosiannaa tuosta hyvästä. Viimeinen niitti oli kohtaus, joka lääkityksestä ja kaikenmaailman kipupiikeistä huolimatta kesti kolme vuorokautta ja nosti kuumeen. Silloin hain YTHS:ltä lähetteen neurologille ja johan alkoi tapahtua.

No niin, mitenkäs tämä sairaskertomus liittyy millään tavalla pulskistuneeseen olomuotoon? Asiaan siis. Neurologi suositteli heti kättelyssä estolääkitystä, joka aloitettiinkin samoin tein. Ja estolääkkeeksi valikoitui tuo aina yhtä ihana amitriptyliini eli kauppanimeltään Triptyl. Ja siitähän läski tykkää! Triptylin ihkaihanana sivuvaikutuksena on mainio kombo ruokahalun lisääntyminen - aineenvaihdunnan hidastuminen. Tulos: vuodessa 15 kilon painonnousu, raskausarvet, pyöreät posket ja armoton ketutus ynnä itseinho. No, hätä ei ollut tämän näköinen. Ei muuta kuin ero parisuhteesta ja lievä uupumus kehiin, niin johan alkaa paino tippua, kun ei jaksa syödä, saati sitten käydä kaupassa. Ja hups vain, olinkin laihtunut solakkaan 61 kilon painoon. Mutta koska olen vahvasti lihomiseen taipuvainen, niin tarinahan ei lopu siihen.

Nimittäin. Löytyy uusi mies, uusi opiskelu-ura, mutta vanha työpaikka. Työmatka 65 kilometriä suuntaansa, työpäivät 10-tuntisia, helvetillinen stressi eikä aikaa minkäänlaiselle liikunnalle ja kyllähän te kaikki tiedätte, mikä helpottaa stressiä parhaiten. Aivan. Suklaa. Liikkumattomuus muuttui jo vaaralliseksikin, kun jatkuva istuminen pamautti vanhan kamuni iskiaksen jälleen entisiin mittoihin ja liikkuminen muuttui köpöttelyksi. Ja sitten vielä viimeinen naula arkkuun. Päätin vanhoilla päivilläni lähteä opiskelijavaihtoon. Vaihtokohteeni oli Saksa ja siellähän se elämä ja syöminen sitten ryöstäytyi. En käytä kovinkaan paljon alkoholia, joten se ei ollut tuolla oluen mekassakaan ongelma, mutta ne hiilihydraatit ynnä rasva! Vaihdon aikana oli ihan oikeasti päiviä, jolloin söin sipsejä (ah, viinietikkasipsit, ikuista rakkautta!) aamupalaksi ja muuna ruokana pelkästään Nutellaa valkoisten sämpylöiden kanssa. Ihan kauheaa edes kirjoittaa tuollaista, mutta totta se on. Stressi vieraassa maassa ja kulttuurissa oli niin vaikeasti käsiteltävissä, että ainoaksi keinoksi saada se laukaistua jäi syöminen. Ja Saksan edullinen hintataso houkutti myös syömään usein ravintolassa ja liian usein lautaselle päätyi pastaa jonkin syntisen kastikkeen kera tai paistettuja perunoita. Kyllähän sen tietää, miten siinä käy. Tulos oli luettavissa aamulla vaa'asta. Mutta tästä ei ole suunta kuin alas päin, joten wish me luck!