Iske! Iske!

Voi pojat. Voi pojat! VOI POJAT! Nyt on kuulkaas täällä niin kaikkensa antanut ja hikinen ja kertakaikkisen huikeissa fiiliksissä oleva täti. Olin siis toista kertaa combatissa ja koko aikana ei ottanut päähän laisinkaan, vaan loppupuolen iskusarjoissa iski sellainen flow päälle, että tuntui kuin olisin jaksanut iskeä vaikka loppuelämäni. Todellista liikunnanriemua. Combat on siis ehdottomasti laji, joka otetaan ohjelmistoon pysyvästi. Toivotaan vain, että kesän aikataulut sopivat myös mun työaikatauluihin.

Kuva

Olen törmännyt tuohon yllä olevaan lauseeseen aika monessa blogissa ja se jotenkin kolahtaa meikäläiseen. Tokihan tuo taitaa alunperin olla Jenkkilän merivoimien tunnuslause tai jotain, mutta se tuntuu jotenkin sopivan meikäläisen elämään yleisemminkin. Nyt tietysti tekee välillä ihan fyysisesti kipeetä tuo liikunnan aloittaminen, mutta enemmän ajattelen tuota ehkä henkisellä puolella. On vaikeaa luopua siitä aiemmasta epäonnistujan roolista, kun on päättänyt tehdä elämästä oman näköisensä. On paljon helpompi olla vain luuseri ja syyttää olosuhteita omasta huonosta olostaan kuin tehdä asialle jotain.

Minä olen tehnyt "jotain" viimeiset kolme vuotta ja nyt alan olla sillä tiellä, jonne mun olisi pitänyt suunnata jo aikoja sitten. Siltikään ei meinaa riittää usko omiin kykyihin ja epätoivo on todella usein seurana. On tehnyt todella kipeää rakentaa itsetuntoaan kokonaan alusta ja kuitenkin tietoisena siitä, että perusta ei ole kovin tukeva, eikä tule koskaan olemaankaan. On vaikeeta hyväksyä, että minä en tule koskaan olemaan yhtä perustavalla tavalla itsevarma kuin useimmat ihmiset ovat. Tulen aina taistelemaan pelkojen ja jatkuvan epävarmuuden kanssa ja se on ollut ehkä kaikista vaikeinta hyväksyä, enkä taida sitä ihan vielä kyllä hyväksyäkään. Joskus vahvuutta ei olekaan omia heikkouksia vastaan taistelu, vaan niiden hyväksyminen ja ottaminen osaksi minäkuvaansa.

Vaihtokokemukseni piti olla mulle tilanne, joka takoisi päähäni sen, että selviän tilanteesta kuin tilanteesta. Monista tilanteista siellä selvittiinkin ja vastaan tuli tilanteita, joita en osannut edes pelätä ennen lähtöä, vaikka voin kertoa, että osaan yleensä pelätä lähes kaikkea. Mutta kun palasin Suomeen, olin edelleen se sama pelokas Tallukka kuin aiemminkin. Puhelimeen tarttuminen oli edelleen yhtä vaikeaa, uusiin tilanteisiin meneminen ei ole juurikaan helpottunut, eikä edes vierailla kielillä puhuminen, joka oli mulle ihan mahdotonta ennen vaihtoa. Ainoa, mikä ehkä vaihdon aikana muuttui oli se, että nyt panen itseni likoon. Teen asioita, joita ehkä kannattaisikin miettiä hieman paremmin, mutta en halua ajatella, koska sitten vain alkaisin pelätä ja jättäisin tekemättä. Nyt myös asioista, joita pelkään, on tullut sellaisia, että ne on melkein pakko tehdä. En kestä sitä tunnetta, että jätän pelon takia jotain tekemättä. Pelottavien asioiden tekeminen tekee kipeää, mutta niin tekee myös pelkääminen. Koska tuskan määrä on vakio, olen päättnyt valita sen tien, joka vie minut jonnekin, enkä sitä joka pitää minut paikoillaan.

Ps. Miten hemmetissä päädyin mielettömän combat-tunnin hehkuttamisesta pohtimaan syntyjä syviä? Tallukan aivoitukset ovat tutkimattomat.